lauantai 30. elokuuta 2014

Lauantain laulu: Amanda Palmer - Bed Song

Bed Song liikutti minua jo heti ensimmäisellä kuuntelukerralla. Muistan sen hetken hyvin: istuin vanhempieni olohuoneen lattialla ja kuuntelin kappaleen levyn kansilehtinen kädessä. Sen koskettava tarina jäi silloin heti mieleen, mutta uuden innostusaallon kappale aiheutti myöhemmin, kun sen musiikkivideo ilmestyi. Video on mielestäni erittäin onnistunut ja kauniisti tehty - se vangitsee hyvin kirjaimellisesti laulun tarinan.

Tarina kertoo pariskunnan elämästä, jota seurataan kohtauksina vuosien varrelta. Kohtausten myötä käy ilmi, että he hiljalleen ajautuvat henkisesti kauas toisistaan vuosien varrella, ja kadottavat keskusteluyhteyden - tätä ilmentää suuremmaksi ja suuremmaksi muuttuva sänky. He eivät saa välejään selvitettyä ennen kuin kuolevat.

Videon kruunaa pari viimeistä sekuntia, joissa palataan jälleen ihan alkuun, ikään kuin kuvattua ei olisikaan vielä tapahtunut, vaan se olisi vasta edessä - tai mahdollisesti jopa vältettävissä. Tuota kontrastia ja paluuta lähtöpisteeseen ei pelkässä musiikkikappaleessa ole. Se kuitenkin tekee tarinasta vielä entistä koskettavamman, ja juuri sen takia video on minusta niin ihana. Se tekee sen, missä musiikkivideot harvoin onnistuvat, eli aivan oikeasti tuo lauluun lisää sisältöä.

tiistai 26. elokuuta 2014

Kaksoiselämän loppu

Ja niin olen palannut kotiin Suomeen, ja seikkailuni Berliinissä ovat ohi. Teen paluuta opiskelijaelämään ja totuttelen elämään asunnossa, joku tuntuu vielä vähän uudelta. Vielä pari Berliiniin liittyvää postausta on kirjoittamatta; ne tulevat vähän jäljessä.

On ihanaa päästä taas käyttämään kaikkia vaatteita ja asusteita, joita en ottanut mukaan Saksaan. Kuulostaa hölmöltä, että olisin kaivannut tavaroita, mutta ei se ollut aktiivista kaipuuta - enemmänkin tuntuu vain hyvältä saada ne takaisin. Saksassa mukana olleet vaatteet puolestaan ovat päässeet tehopesuun, kun yritän kovasti poistaa niistä Saksan asunnosta tarttuneet hajut. Pääsen taas laittamaan suosikkiruokiani ja olemaan kaipaamieni ihmisten kanssa.

Olen iloisesti kotona, ja muistelen Berliinissä viettämääni kaksoiselämää asiaan kuuluvalla romantiikalla: päivisin leikin juristia, iltaisin esiinnyin baareissa. Samanlaista kokemusta ei varmaan tule toista.

Näkymä Berliinin asunnostani sisäpihalle


lauantai 23. elokuuta 2014

Vielä ehti museoihin

Viimeisellä viikolla yritin kiriä läpi kaikki loput asiat, joita Berliinissä halusin nähdä ja tehdä. Ei ihan onnistunut, mutta jotain sain kuitenkin pois listalta. Tällä viikolla kävin pelimuseossa, luonnontieteellisessä museossa ja kiipeilypistossa. Viimeisessä paikassa ottamani kuvat ovat vankina suomalaisessa puhelimessani, joten kirjoitan siitä erikseen myöhemmin - sitten kun olen jo Suomessa. Pelimuseosta ja luonnontieteellisestä museosta kerron tässä postauksessa.

Friedrichshainissa sijaitseva Computerspielemuseum tuli kierrettyä läpi maanantaina. Olin poiminut kauan aikaa sitten jostain kupongin, jolla sai sieltä ilmaisen matkamuiston. Lisäksi paikkaa oli kehuttu minulle mielenkiintoiseksi. Niinpä se oli päätynyt kierrettävien paikkojen listalle - ja toki itse aihekin oli minusta mukava.

Museossa oli tekstiosuuksia tietokoneiden ja erilaisten pelien historiasta, pelitaidetta, vanhoja konsoleita ja niihin sopivia pelejä, sekä pelaamiseen liittyviä dokumenttivideoita (esim. peliriippuvuudesta, simulaatioharjoittelusta ja pelien käytöstä kuntoutuksessa). Pelejä sai pelata, ja kiersinkin innokkaasti kokeilemassa kaikki läpi - osa tosin oli niin hämäriä, ettei niiden seurassa pitkään viihtynyt, kun ei tajunnut mitään. Olin kuitenkin oikein tyytyväinen, että tulin käyneeksi.




 
Luonnontieteelliseen museoon (Naturkundemuseum) olin aikonut mennä jo ihan ensimmäisistä päivistä asti - se kun on ihan työpaikkani vieressä. Tiistaina sain vihdoin aikaiseksi käydä siellä, ja voi kun se oli ihana. En ollut kyllä varannut sille tarpeeksi aikaa, vaan alun maleksittuani jouduin lopussa harppomaan mielenkiintoistenkin juttujen ohi, vaikken mitään täysin sivuuttanutkaan.

Minua ihastutti kovakuoriaiskokoelma ja sekä valtava huone, joka oli täynnä lasipurkkeihin laitettuja eläimiä. Jälkimmäinen oli suorastaan epätodellinen. Lopulta eniten ihastusta herättivät ehkä kuitenkin erilaiset mineraalit. Kuulostaa ehkä tylsältä, mutta niitäkin oli suuri huone täynnä: satoja erilaisia lohkareita, jotka kimaltelivat kaikissa mahdollisissa väreissä. Osa oli hengästyttävän kauniita ja osa näytti olevan peräisin toisesta maailmasta - tällaisia olivat esimerkiksi scifimäiset antimoniitit.

En ollut varautunut ihan näin laajaan museoon. Olisin viihtynyt paljon pidempään, mutta oli kova nälkä ja lisäksi kiire takaisin töihin. Mainittakoon vielä, että museo on yllättävä opettavainen: tekstiosioissa, joita en tosin lukenut enää loppua kohti, oli syvällistä ja yksityiskohtaista tietoa, eikä asioita ollut liikaa lapsellistettu, vaikka paikka näyttikin olevan erityisesti koululaisryhmien suosiossa. Piti todeta, että kyllä tekstikortit lukemalla ja sisäistämällä olisi ainakin lukion biologiasta päässyt läpi - esimerkiksi DNA:n replikaatio oli selitetty ja kuvitettu entsyymeineen päivineen.





Toiveenani olisi ollut käydä vielä tekniikan museossa, mutta en vain ehtinyt. Ehkä sitten seuraavalla kerralla, kun tulen Berliiniin - sillä minä kyllä varmasti tulen.

perjantai 22. elokuuta 2014

Lauantain laulu: Tori Amos - Garlands

Garlandsia kuunnellessa tulee aina vähän haikea olo, vaikka samalla katse suuntautuu tulevaan. Minulle tämä laulu kuuluu nimenomaan erilaisiin suuriin (tai pienempiinkin, miksei) muutoksiin.

Ihastuin tähän ensimmäisen kerran elokuussa 2010, kun olin aloittamassa lukiota. Vieläkin se vie minut tuohon ajankohtaan, istumaan mökin nojatuoliin ja odottamaan jännityksellä, mitä syksy toisi tullessaan.

Nyt on tietyllä tapaa vähän samanlainen tunne. On melkein jännittävää palata Suomeen - etenkin kun tulen niin nopeasti vetäistyksi taas mukaan opiskelijaelämään ja muuhun, eikä minulla ole aikaa totutella ensin takaisin vanhaan elämääni. Uuteen opiskelupaikkaani kohdistuu suuret odotukset, ja olen hyvin innoissani.

Garlandsin tunnelma ja erikoiset sanat tuovat omanlaisensa mielentilan, joka kokoaa yhteen kaiken siihen asti tapahtuneen ja avaa eteen uusia mahdollisuuksia.


Viimeinen työpäivä

Yritän nostattaa sisälläni dramaattista tunnelmaa, mutta jotenkin se ei nyt toimi. Tänään oli viimeine työpäivä ja tuntui aika tavalliselta. Päivä meni nopeasti ja minulla oli paljon puuhaa, enkä ehtinyt sen kummemmin ajatella. Toki lopussa piti siivota ja luovuttaa tavarat pois (yhyy, siinä meni täydellinen työpuhelimenikin), mutta lähtiessäkin tuntui vielä siltä, että tulisin seuraavana päivänä - tai viimeistään viikonlopun jälkeen - takaisin.

Mutta enpäs tulekaan. Sitä ei jotenkin vielä käsitä. Ainoa tuntuva muutos on toistaiseksi se, että joudun käyttämään kömpelönoloiseksi muuttunutta, vanhaa puhelintani. Nyt kotona alkaa kuitenkin jo hiipiä mieleen tietynlainen haikeus - ja kotiinpaluun odotus.

Sain työkavereilta läksiäislahjaksi vegaanisen reseptikirjan nimeltä Süsses ohne Tiere - Vegan Kochen & Backen. Se on todella upea! Siinä on jopa erilliset jaksot gluteenittomille resepteille ja raakaruoalle - eikä nyt siis puhuta mistään parista sivusta. Kirjassa on yhteensä yli 200 sivua ja se on kuvitettu suloisesti.

Kurkin muutamia reseptejä, ja ne eivät ainakaan olleen mitään ihan tavallisia. Kiinnostamaan jäi esimerkiksi basilika-suklaakakku. Kuvia katsellessa käy myös selväksi, että täältä löytyy tarvittaessa myös haastetta - puhumattakaan inspiraatiosta! Leivokset näyttävät suorastaan satumaisilta. Ainesosalistat ovat kylläkin huimaavan pitkiä - mikä kai on ihan loogista.

 
 
Olen hirveän iloissani tästä lahjasta, joka oli hyvin osuva. Sitä mieltä taisivat olla työkaveritkin, jotka lahjaa antaessaan kertoivat, miksi olivat päätyneet tähän. He olivat muistaneet minun kertoneen, että harrastan leipomista - erityisesti vegaanista leipomista - ja tykkään koristella leipomukseni hienosti. Kirja oli myös tarkoituksella saksankielinen, sillä vaikka osaan saksaa hyvin ja olisin periaatteessa kaivannut siinä harjoitusta, en juuri päässyt käyttämään sitä työssäni (enkä itse asiassa vapaa-ajallakaan paljoa, koska open staget, joissa lähinnä tuli keskusteltua muiden kanssa, olivat englanniksi - paitsi Zimmer 16).

Näitä ei kirjan antamisen yhteydessä mainittu, mutta pidän kirjoista ja kaikesta suloisen tyttömäisestä - siksikin tämä tuntuu hyvin henkilökohtaiselta lahjalta. Puhumattakaan, että tämä oli yleisesti todella ihana ele - en osannut odottaa mitään tällaista. Nyt pitäisi vain päästä kokeilemaan jotain näistä hienoista resepteistä. Sitä ei kuitenkaan tapahtune ihan pian, sillä pari seuraavaa viikkoa ovat huiman kiireisiä, ja energiaa kulunee myös Suomeen totutteluun ja ehkä jopa ihan vain kaiken läpiajatteluun.

KussKuss vol. 2

Eilen esiinnyin KussKussissa, kuten viime viikollakin. Nautin hyvästä musiikista ja hauskasta seurasta, mutten viipynyt kovin myöhään - olenhan ollut tällä viikolla joka ilta ulkona, ja lisäksi olen herännyt aikaisin töihin.


Esitys meni hyvin. Kokeilin jälleen Like A Gebhardia, joka onnistui huomattavasti paremmin kuin tiistaina Lagarissa. Paikalle osui eräs artisti, jonka olin aiemmin nähnyt Madame Claudessa ja pitänyt kovasti - olisin nytkin kuunnellut häntä mielelläni paljon pidempään.

Yksi asia, jota haluaisin kehittää, on välispeakit. Tuntuu, että puhun aina todella katkonaisesti ja kiemurrellen, kun sanon jotain, ja olen noista asioista vieläpä kiusallisen tietoinen. Siksi olen yleensä puhunut mahdollisimman vähän, mikä ei sekään ehkä ole paras vaihtoehto. En minä vielä mitään kammoa ole saanut kehitettyä, mutta puhuminen vaatisi lisää harjoitusta. Ehkä pitäisi kokeilla suunnitella huolella etukäteen, mitä sanoo ja miten.

Milly Therin @ KussKuss 21.8.2014
Like A Gebhard
Easy
Confessions
 
Olen tietoinen siitä, että olen tainnut soittaa Confessionsin melkein joka esityksessä. Se sopii mielestäni moneen kohtaan ja sen saa helposti esitettyä suhteellisen dramaattisesti. Se on myös tietyllä tapaa "varma" - siinä ei oikein voi epäonnistua, ainakaan enää kun se tulee esitystilanteessakin jo ihan selkärangasta. Jos joku ei vielä ole kuullut sitä, se on tässä:
 


torstai 21. elokuuta 2014

Kikisol ja Abmeldung

Eilen illalla piipahdin Weddingissä Kikisolin open stagella - en kuitenkaan esiintymässä. Paikalla olisi ollut digitaalipiano, mitä tosin en tiennyt etukäteen, mutta tapahtuma oli muutenkin enemmän jam-tyyppinen.

Kävin hakemassa sen minusta viikko sitten Lagarissa kuvatun videon. En viipynyt pitkään, mutta jonkin aikaa istuin rupattelemassa ja katsomassa esityksiä. Musiikista ei tosin meinannut kuulla mitään, sillä ihmiset keskittyivät enemmän puhumiseen kuin kuuntelemiseen.


Tiistaina kävin myös Bürgeramtissa tekemässä Abmeldungin eli ilmoittamssa muutostani Suomeen. Tällä kertaa olin saanut ajan varattua (silloin joskus kuukausi sitten), ja homma sujui hyvin sutjakasti ilman odottelua (lue miten kävi ilman ajanvarausta). Prenzlauer Bergin toimisto oli muuten todella jännän näköinen. Ulkoapäin oikein ihana, sisältä kylläkin ankeahko. Alla pari kuvaa pihasta.



Nyt onkin jo toiseksi viimeinen päivä töissä - uskomatonta!

keskiviikko 20. elokuuta 2014

Jäähyväiset Lagarille

Eilen oli sitten viimeinen käyntini Lagarissa. Harmitti oikein kovasti, etten enää pääse sinne. Siellä on niin mukavia ja lahjakkaita ihmisiä. Open stagen pitäjäkin vaikutti todella ilahtuneelta nähdessään minut paikalla, ylpeältä esitellessään minut lavalla, kiitolliselta esityksen jälkeen ja surulliselta, koska en olisi vähään aikaan tulossa takaisin. Minulla selvästi on jo jonkinlainen paikka paikallisessa lauluntekijäyhteisössä.

Itse esitys oli vähän rosoinen. Äänessä ei ollut mitään vikaa, mutta tuntui, että sähelsin koko ajan pianon kanssa. Osittain se johtui ainakin siitä, että soitin lauluja, joita en ole niinkään tottunut esittämään, mutta asiaan vaikutti myös se, että minulla oli kaamea kylmä. Melkein tärisin lavalle mennessä, vaikka olin yrittänyt lämmitellä sitä ennen. Sormetkin olivat sitten vähän jäykät. Joka tapauksessa ensimmäinen lauluni sai nimenomaisia kehuja jälkikäteen, mistä olin hieman yllättynyt, vaikkain iloinen.

Kuvassa eräs nainen, jonka esityksestä pidin kovasti.

Milly Therin @ Lagari 19.8.2014
Sea You
Like A Gebhard
Confessions

tiistai 19. elokuuta 2014

Zimmer 16 vol. 2

Eilen esiinnyin Zimmer 16:ssa, jossa on songwriter open stage kerran kuussa (viime kerta). Oli jälleen todella hauskaa, eikä edes mennyt niin myöhälle kuin viimeksi - silloin paluumatkani kolmesta metrosta viimeinen ei enää kulkenut, ja jouduin kävelemään pari pysäkinväliä.

Unohdin taas ottaa kuvia itse paikasta, kun olin niin keskittynyt kuunelemaan esityksiä ja sosialisoitumaan muiden artistien kanssa. Paikalla oli tuttuja viime kerralta, mutta tutustuin taas myös uusiin tyyppeihin. Zimmer 16 on muuten ihan eri puolella Berliiniä kuin Kreuzbergin ja  Neuköllnin kantapaikkani, ja kävijätkin ovat eri porukkaa. Yleisesti voisi todeta tämän olevan enemmänkin keski-ikäisten suosiossa siinä, missä muiden paikkojen esiintyjät ovat olleet lähes pelkästään kaksikymppisiä. Kaikenlaista porukkaa kuitenkin löytyi.

Koin monta hienoa esitystä. Mieleen jäi muun muassa erään naisen nerokkaan ironinen laulu sosiaalisesta mediasta. Oli myös yllättävää, miten moni esiintyjä teki nimenomaan hauskoja ja humoristisia lauluja.

Se on vielä yksi tämän paikan erikoisuus verrattuna muihin kokemiini, että täällä kaikki ovat saksalaisia. Muissa paikoissa suuri osa esiintyjistä on kansainvälisiä ja illan kielenä on englanti - täällä puhutaan vain saksaa. Minä taisin olla ainoa ei-saksalainen. No, hyvää harjoitusta. Pystyin kyllä aika vaivattomasti seuraamaan muiden esityksiä (koska kaikki myös lauloivat saksaksi).

Hieman nolona, mutta myös hauskana muistona mieleen jäi vain se, miten omat lavapuheeni menivät: improvisoitu selitykseni mm. levystäni ei mennyt ihan putkeen kielen osalta, vaan jäin säännönmukaisesti jumiin lauseen puolivälissä, kun en saanutkaan jotain sanaa mieleen. Soperrukseni tasosta kertoo varmaan jotain se, että sain puheeni päätteeksi aplodit.

Ääneni ei ollut ihan niin heleä kuin joillain vime kerroilla, vaan tuntui hieman rahisevalta. Alas valuva mikrofoni myös hieman häiritsi, mutta ainakaan itse esityksessä ei tullut virheitä.



Milly Therin @ Zimmer 16 18.8.2014
Confessions
Emptiness
Wait

maanantai 18. elokuuta 2014

Mitä odotan Suomessa

Viimeinen viikkoni Berliinissä on polkaistu käyntiin. Kirjoitin itselleni listaa asioista, joita haluaisin vielä tehdä täällä, ja tajusin, että päivät loppuvat kesken. Nolointa tässä kaikessa on se, että nuo to-do-listani asiat ovat sellaisia, mitkä ovat olleen mielessä ihan ensimmäisestä viikosta lähtien - miten en muka vielä ole saanut aikaiseksi tehdä niitä? Nyt en ainakaan enää voi uskotella itselleni, että aikaa riittää, vaan pitää ryhtyä toimeen.

Samalla kun panikoin viimeisen viikon ohjelmaani täällä, ajatukseni kääntyvät jo Suomeen palaamiseen kutkuttavalla jännityksellä höystettynä. Mieleen nousee juttuja, joita odotan jo näin etukäteen, ja jotka tekevät haikeasta lähdöstä jollain tapaa myös iloisen asian. Tässä muutamia niistä:

1. Oma rakas
Ei tarvinne lisäselityksiä. :)

2. Oikea sänky
Uskokaa tai älkää, Berliinin asunnossani ei ole varsinaista sänkyä, vaan pino patjoja, joiden kovat jouset vaikuttavat pongahtavan läpi millä hetkellä hyvänsä.

3. Uuni
Asunnossani ei ole uunia. Se tarkoittaa, etten ole voinut leipoa tai kokata moniakaan ruokia täällä. Odotan, että saan taas päästää kulinaarisen luovuuteni valloilleen.

Edellisen Suomessa käynnin yhteydessä tehty pizza juuri uunista tulleena. Ah.

4. Vaatevalikoima
Tänne piti raahata mukaan sen verran kaikenlaista tavaraa, että vaatteita tuli yllättävän vähän. Ne, mitä minulla on, ovat suurimmaksi osaksi toimistoon sopivaa, suhteellisen muodollista tyyliä. Näin kolmen kuukauden jälkeen alkaa jo vähän kyllästyttää käyttää aina samoja. Hiuspantojakin tuli mukaan alle kymmenen! Siksi haaveilenkin jo kotona odottavan vaatekaappini sisällöstä.

5. Opiskelu
Tätä ei kai yleensä pitäisi tunnustaa, mutta pidän opiskelusta. Ei sillä, etteikö sitä voisi itsekseenkin harrastaa (ja olenhan minä täälläkin oppinut paljon ja jotain opiskellutkin), mutta viihdyn hyvin luennoilla (okei, tietyillä varaumilla). Nyt syksyllä pääsen vihdoin aloittamaan toisessa opiskelupaikassani, mikä on kieltämättä pääsyy intoiluuni.

KussKussin piano viime torstailta

6. Piano
Kotona minulla ei itse asiassa edes ole pianoa (miten traagista, voitteko kuvitella?), vaan minun täytyy välillä karata vanhempieni luokse soittelemaan. Joka tapauksessa haluaisin kovasti päästä soittelemaan niitä kappaleitani, joita en ole viitsinyt esittää ihan kylmiltään, sekä harjoittelemaan uusia ja säveltämään. Pari kertaa viikossa tapahtuva esiintyminen riittää pitämään vieroitusoireet poissa, mutta open stagejen lyhyet sessiot eivät kuitenkaan korvaa Minä ja piano -laatuaikaa.

Näitä odotellessa ja viimeisestä Berliinin-viikosta nauttiessa!

Madame Claude vol. 3

Eilen oli viimeinen kerta, kun pääsin esiintymään Madame Claudessa - ainakin tällä reissulla. Paikassa olikin oikein tungosta, sillä jostain syystä lähes kaikki alueen muusikot olivat saaneet päähänsä tulla paikalle. Olin kerrankin ajoissa paikalla, mikä oli erityisen onnekasta - viimeiset tulijat saivat lyhennetyn esiintymisajan, joka oli lisäksi vasta todella myöhään. Minä pääsin ilmoittautumaan jo toisena, joten sain vapaasti valita paikkani listalla.


Esiintyjämärästä johtuen ilmoitettiin, että jokaisella olisi korkeintaan tasan kahdeksan minuuttia aikaa lavalla, mukaan lukien virityshetket ja muu oheissälä. Olin itse varautunut tavalliseen kymmeneen minuuttiin, enkä oikein äkkiä keksinyt, miten muuttaisin ajateltua settiäni lyhyemmäksi. Halusin kovasti esittää juuri ne laulut, joita olin suunnitellut, ja tällä kertaa viime hetken vaihdos ei tuntunut hyvältä idealta.

Valitsin ehkä huonoimman vaihtoehdon: en ollut varma, kauanko kappaleeni edes kestävät, mutta arvioin alakanttiin ja yritin soittaa niitä vähän nopeammalla tempolla. Siitä huolimatta jouduin jättämään väliin toisen laulun viimeisen säkeistön pois ja viemään laulun vain äkkiä loppuun, kun lopetusmerkki annettiin. En muutenkaan ollut ihan terävimmilläni ja esitys meni ohi hieman sumussa. Mutta ei se mitään - kokemus mikä kokemus!


Milly Therin @ Madame Claude 17.8.2014
Confessions
Close My Eyes

sunnuntai 17. elokuuta 2014

Alakerran ravintola

Olen nyt muutaman kerran syönyt samassa talossa olevassa ravintolassa, Aldemir's Thymianissa. Se on todella edullinen ja perushyvä paikka, josta löytyy minullekin useampi sopiva ruoka-annos.

Ruoka on aika yksinkertaista ja kotiruokamaista, mutta sitä suuremmalla syyllä sopii minulle hyvin silloin, kun ei huvita kokata itse mutta ei myöskään jaksa panostaa mihinkään hienoon tai istua koko iltaa jossain. Annokset ovat myös valtavan isoja, mitä ei ehkä uskoisi noin viiden euron hinnoilla.

Sisustuskin on hauska! Sen näin itse asiassa vasta perjantaina ensimmäisen kerran, sillä olin siihen asti istunut aina terassilla, kuten suurin osa asiakkaista. Silloinkin sisällä oli ihan tyhjää minua lukuun ottamatta.






Riisi ja kikherne-kasviskastike oli ihan hyvää, mutta parempiakin annoksia olen kyllä täällä syönyt.

lauantai 16. elokuuta 2014

Lauantain laulu: Tori Amos - Cooling

Tässä juttusarjassa kerron jostain minulle merkittävästä kappaleesta ja hetkistä, joita se tuo mieleen.

Nyt kirjoitan hieman Tori Amosin kappaleesta Cooling. Se on äänimaailmaltaan ihanan kirkas ja pirteä. Rakastan sitä, miten siinä on niin monta erilaista kohtaa ja paljon taukoja, jotka jotenkin tekevät siitä dramaattisemman kuuloisen. Lyriikat ovat minulle voimaannuttavat, vaikka myös hieman surumieliset - mikä kylläkin vain lisää niiden vaikutusta minuun.

Tätä kuunnellessa tulee edelleen mieleen ne päivät, jolloin alun perin ihastuin tähän. Olin silloin käytännössä koko viikonlopun sulkeutuneena huoneeseeni, ja kirjoitin vimmatusti erästä romaaninalkua. Samalla soi uusi rakkauteni Cooling automaattisella toistolla - kuuntelin sitä siis pari päivää kellon ympäri putkeen. Sen jälkeen se tarvitsi kieltämättä vähän taukoa, mutta on sittemmin palannut yhtä hehkuvaksi kuin silloin ensimmäisenä viikonloppuna.

perjantai 15. elokuuta 2014

KussKuss ja äänekäs piano

Eilen lähdin katsastamaan paikkaa, jossa en ollut vielä koskaan ollut: KussKuss Neuköllnissä. Siellä on open stage joka torstai, mutta tähän mennessä en ollut tullut lähteneeksi muutamasta syystä: Ensinnäkin se ei ole kävelymatkan päässä kuten Lagari tai Madame Claude, vaan vaati bussi+juna -yhdistelmää (tai pitkä kävely + juna). Toisekseen heidän nettisivunsa ovat olleet kaatuneena nyt aika pitkään, enkä ole saanut varmistusta lukemalleni maininnalle, että siellä tosiaan olisi open stage ja vieläpä piano.

Tässä vaiheessa olen kuitenkin paniikinomaisesti tarttumassa kaikkiin saamiini tilaisuuksiin, joten lähdin kaikesta huolimatta katsastamaan paikan silläkin uhalla, että reissu osoittautuisi turhaksi. Ainakin pääsisin näkemään vähän uusia paikkoja! Paikalla huomasin heti, että siellä tosiaan oli piano, ja kysäistyäni asiasta selvisi myös, että sinä iltana järjestettäisiin open stage. Ainoa huono puoli oli, että olin paikalla liian aikaisin (1,5h ennen ohjelman alkua), mutta minulla ei ollut aavistustakaan, mihin aikaan tapahtuman oli tarkoitus alkaa.

 
 
Baari oli oikein söpö ja hyvin pieni. Se tulikin käytännössä täyteen, mutta esiintyjiä ei ollut kovin montaa. Sain soittaa ihanalla, heleä-äänisellä pianolla, joka kaikui erittäin kauniisti. Esiintymistäni taisi kylläkin laimentaa se, että ensimmäisen laulun ajan minulla ei ollut mikrofonia ja toisen aikana se oli liian kaukana. Kaksi viimeistä menivät sitten hyvin.




Hieman kyllä ärsytti tuo mikrofonijuttu: Heillä ei ollut kunnollista mikkiständiä, mutta illan isäntä vakuutti, että ääni kuuluu tarpeeksi ilman mikrofoniakin; oli kuulunut minua ennen soittaneella pianistillakin. Tämä edellinen oli kuitenkin soittanut pelkkiä säestäviä sointuja suhteellisen hennosti. Kun minä istuin hakkaamaan koskettimia, kuulin itsekin, että ääneni hukkui täysin pianon alle, joka tosiaan kaikui hyvin voimakkaasti.

Soitin kuitenkin kappaleen loppuun, minkä jälkeen alettiin rakentaa mikrofoniviritelmää. Olisi sen voinut alun perinkin jo antaa. Ständionglema oli vain se, että heillä ei ollut sellaista taittuvaa, jossa mikrofonin saa kauas itse tolpasta, mutta ei minua ainakaan häirinnyt ottaa telinettä ihan itseeni kiinni. Toisen laulun ongelmaksi osoittautui vain se, että uskoin jonkun sanaa siitä, että sen riittää olla vähän kauempanakin minusta. Ei se kovin paljoa silloin auttanut. Kolmannen kohdalla vedin sen ihan kiinni itseeni, ja kaikki oli hyvin.


Settini koki taas viime hetken muutoksia juuri kun olisi pitänyt alkaa soittaa. Olisi tehnyt mieli soittaa jokin cover, mutta kun kukaan muu ei tehnyt niin, ajattelin sittenkin soittaa vain omia kappaleitani. Kolmatta biisiä pähkäilin ihan viime sekunnille asti, kunnes huomasin sormieni aloittavan Waitia. Se oli kyllä aika hyvä valinta yleisesti; ainakin tuntui, että se kuulosti todella hyvältä. Thinker jäi harmittamaan edellä kuvatun sähläyksen takia, mutta toisaalta se on kyllä mennyt hyvin jo monta kertaa muualla.


Milly Therin @ KussKuss 14.8.2014
Thinker
For You
Wait
Confessions

Ensi viikolla ehkä uudestaan! :)

torstai 14. elokuuta 2014

Mistä pidän Berliinissä (ja mikä turhauttaa)

Näin viimeisen viikon lähestyessä olen alkanut miettimään, mitä kaikkea täältä jään kaipaamaan - ja toisaalta, mitä jätän innolla taakseni. Tässä muutama asia, joita olen hautonut, näin suhteellisen abstraktilla tasolla. Lisää saattaa tulla myöhemmin. Näistä moni kylläkin selittyy ihan vain sillä, että Berliini on suurkaupunki.



1. Open staget
Tämä on hyvin selkeä asia, jota jään kaipaamaan. Rakastan esiintymistä ja hienoa yhteishenkeä, joka vallitsee, kun laulaja-lauluntekijät kokoontuvat illasta toiseen esittelemään luomuksiaan. On innostavaa, kun kappaleet eivät olekaan enää vain itsekseen soiteltavia, vaan niitä voi oikeasti jakaa - ihmiset nauttivat niistä.

Suomessa vastaavia tilaisuuksia ei tietääkseni ole - ainakaan samalaisessa mittakaavassa. Tällä kun tosiaan on joka päivä noin 5-10 paikkaa, joissa järjestetään open stage. Omaa menoani on tosin rajoittanut vaatimus pianosta, joka löytyy vain muutamasta paikasta, sekä työpaikka. Aamulla pitää olla heräämässä seitsemän jälkeen, ja baarissa menee kuitenkin aina suhteellisen myöhään, joten sitä ei ihan joka ilta jaksa, vaikka paikka olisikin lähellä kotia. Harjoittelumahdollisuuksia ei myöskään ole, joten settini ei ole ollut niin kokeilevaa kuin mitä ehkä olisi muuten tullut harrastettua.

Open stageja tulee oikeasti ikävä. Haaveilen jo nyt siitä, että tulisi jossain vaiheessa Berliiniin ihan vain viikoksi tai pariksi ja kiertäisin intensiivisesti läpi niin monta kuin ehdin. Jos aamulla voi nukkua niin pitkään kuin haluaa, sen pitäisi onnistua ilman, että pari seuraavaa päivää menee zombina, kuten nyt tuntuu välillä käyvän.

2. Julkinen liikenne
Julkinen liikenne on täällä hyvin monipuolista, vilkasta ja toimii kokemukseni mukaan loistavasti. Sen on tosin pakko: ihmisiä on niin valtavasti, että jos metro on pari minuuttia myöhässä, se tulee niin täyteen, että osa ihmisistä ei yksinkertaisesti mahdu sisään - koettu on. Tiedotus on selkeää, kaikkialle pääsee ja kokonaisuudessaan tuntuu, että julkisilla on ihan naurettavan helppo liikkua. Muutenkin jos kaupunkia tuntee yhtään, täällä ei oikein voi eksyä - ainakaan, kun puhelimessa on Here Maps -sovellus. :D

Helsinki on toki niin pieni, ettei siellä ole samanlaista tarvetta niin kattaville juna- ja metroverkostoille, mutta harmittaa silti siirtyä takaisin bussipainotteiseen liikenteeseen - ellei sitten ole ihan keskustassa tai sattumalta metrolinjan varrella. Junat taas toimivat milloin mitenkin. Täällä en ole myöskään odottanut liikennevälinettä kuin nimellisiä aikoja, ellei kellonaika sitten ole ollut hyvin kummallinen. Mutta viimeinenkin huomio taitaa mennä kaupungin koon piikkiin.



3. Ruokapaikat
Halpaa ja monipuolista ruokaa saa ihan kaikkialta. Ruokapaikkoja on paljon erilaisia ja niissä on laaja valikoima. Suomalaiset tarjoavat ravintoloissa yleensä vain lihaa ja vehnää, vaikka paikalla jokin teema olisikin - listalla on  ehkä yksi kasvisannos, joka harvoin käy minulle. Täällä taas on käytännössä joka paikassa useampia ruokalajeja, jotka ovat vegaanisia, ja erityisesti aasialaisissa paikoissa ei juuri käytetä vehnääkään, joten minäkin olen löytänyt syötävää lähes kaikkialta. Ulkonasyömistä ei tarvitse stressata, enkä vielä kertaakaan ole joutunut istumaan muiden kanssa ilman ruokaa, toisin kuin Suomessa yleensä, kun mennään ulos syömään. Hinnatkaan eivät päätä huimaa, kuten joskus aiemmin olen kirjoittanut. Tällaista voisi minun puolestani olla Suomessakin.



4. Korttimaksut
Sitten ensimmäinen negatiivinen asia Saksasta: kortilla ei voi maksaa. Käteistä pitää aina olla - se pitää ilmeisesti vain hyväksyä. Useissa paikoissa kortti ei vain käy, tai ainoastaan jokin tietty kortti käy, tai pitää ostaa vähintään jollain summalla (yleensä 10-30e), jotta sillä saisi maksaa. Tavalliseen tapaan korttimaksu hoituu vain suurissa ja edistyksellisissä kaupoissa. Siinä missä suurien käteismäärien omistaminen on Suomessa suorastaan epäilyttävää, on se täällä normaalin, fiksun ihmisen toimintaa. Mielestäni on kyllä ehdottomasti liikaa, että esimerkiksi sairaalaankin pitäisi kuullemma kävellä setelinippu kourassa.

Eikä tämä vielä riitä: käteisen nostamisesta pitää maksaa välityspalkkiota pankille, jonka automaatista sitä nostat. Kaikilla pankeilla on nimittäin omat automaattinsa, jotka ovat ilmaisia vain kyseisen pankin asiakkaille. Kiinteämääräisen välitymaksun takia nostan tietysti aina isompia summia kerralla, ja automaatti antaa vain viisikymppisiä. Sitten kaupassa tai kahvilassa nyrpistellään nenää, kun maksan 1-2 euron ostoksia 50e:n setelillä. Mitäs vaativat käteistä!

Ja eräs kortteihin liittyvä tarina: Kuukauden vaihtuessa piti ostaa uusi julkisen liikenteen kuukausilippu, joka maksaa 78e. Minulla on lomakossa vain 20e. Lippuautomaateissa ei tietenkään käy kortti, joten pitää käydä automaatilla - paitsi että kadullani oleva automaatti on rikki. Ja kappas, niin on metroasemankin automaatti. Kävelen sitten puoli tuntia etsimässä kolmatta automaattia. Siinä nostovaihtoehdot ovat 50e tai 100e. Otin jälkimmäisen, koska ensimmäinen ei riittäisi. Saan kaksi viisikymppistä. Muuten kiva, mutta automaatti antaa takaisin maksimissaan kymmenen euroa, joten se ei ota vastaan kahta viisikymppistä. 78e saa maksettua ainoastaan yhdistelmässä 50e+20e+10e tai pienemmillä rahoilla. Pitää siis ensin rikkoa toinen 50e:n seteli, että saan ostettua lipun.

Lopulta sain kuin sainkin oikean rahayhdistelmän kasaan, mutta kyllä raivostutti tämä systeemi. Miten takapajuista! Siirryn iloisesti takaisin kortteihin, kunhan pääsen Suomeen.

5. Aukioloajat
Kaupat eivät ole auki sunnuntaisin. Piste. Kaupassa, joka mainostaa 24h-aukioloa, lukee pikkupräntillä, että tämä tarkoittaa siis maanantaiaamusta lauantai-iltaan. Ravintolat toki ovat auki, mutta shoppailu tai ruokaostokset eivät yksinkertaisesti ole mahdollisia tuona päivänä. En voi ymmärtää miksi. Tuntuu typerältä olla niin tietoinen siitä, mikä viikonpäivä on, ja suunnitella etukäteen, että mitähän sunnuntaina tarvitsisi. Ja tietysti olen monta kertaa unohtanut, että on sunnuntai. No, tästäkin riesasta päästään pian.



6. Rauha, puhtaus ja turvallisuus
Eihän Berliini mitenkään vaarallinen ole, eikä myöskään saastepilven keskellä. Siitä huolimatta osaan uskoakseni palatessa arvostaa enemmän sitä, ettei Helsingissä tarvitse miettiä, mihin aikaan missäkin liikkuu. Ja onhan Helsinki paljon luonnonläheisempi ja puhtaampi - vaikkakaan ei ehkä olisi, jos se olisi Berliinin kokoinen. Täällä ei myöskään koskaan ole missään ihan yksin, minkä arvottaminen hyväksi tai huonoksi riippuu kai ihmisestä.

7. Tarjonta
Tämä on nyt tähän loppuun vielä positiivinen asia, joka seuraa taas kaupungin koosta. Täällä on joka päivä hirveästi erilaisia tapahtumia, vaikka mitä alakulttuureita löytyy, kaikkea voi harrastaa jne. En ihan täysillä ole tätä hyödyntänyt, mutta niin tuskin tekee kukaan muukaan, joka täällä asuu. On kuitenkin mukavaa, kun mitä vain on olemassa käden ulottuvilla, jos vain haluaa.

Tällaisia yleisiä eroja. Tietenkin on sinänsä eri asia, että mitä yksittäisiä, spesifimpiä asioita kaipaan tai odotan Suomesta. Niistä ehkä joskus toiste.

keskiviikko 13. elokuuta 2014

Lagari vol. 3 - Prinsessa pohjoisesta

Eilen oli jälleen loistava ilta Lagarissa. Paikalla oli vanhoja tuttuja lauluntekijäkavereitani, joihin olin tutustunut aiemmilla kerroilla, sekä uusia tyyppejä. Oli taas niin hauskaa, etten olisi millään malttanut lähteä kotiin "niin aikaisin", mutta jotenkin selvisin silti kotiin kohtuulliseen aikaan.

Oma esiintymiseni tuli myös videolle, sillä Christy oli kiltti ja kuvasi sen. Minä kuvasin vuorostani hänen esityksensä. Nyt pitää vain odottaa, että hän lähettää videon minulle, mutta uskaltanen jo luvata, että se on tulossa julkisesti nähtäväksi.



Kuulin monia mielenkiintoisia ja taitavia artisteja. Erityisesti mieleen jäi illan toisen hostin Lindan (Mädchen aus Berlin) esitys, johon sisältyi myös cover The Dresden Dollsin kappaleesta Missed Me. Ah, siitä tuli kylmät väreet. Vastaava esitys noin vuoden takaa löytyy näköjään myös Youtubesta, jee! Hieno hetki oli myös, kun mainittu Christy nousi esityksensä lopuksi tuolille seisomaan ja lausui O Captain! My Captain! -runon.

Juttelun ohessa kävi myös ilmi, että olen saanut Berliinin katutaiteilijoiden ja cabaret-muusikoiden keskuudessa nimen "the princess from the north" - yksi tyyppi ei meinannut tajuta, kuka olin, ennen kuin hänelle mainittiin tämä nimi. Olen siis tainnut ainakin jäädä jollekin mieleen, kun tällainen lempinimi on tullut käyttöön! Lisäksi useampikin ihminen tuli todenneeksi, että minusta tulee mieleen Tori Amos - mikäs siinä, ainakin kun toteamuksen vakuutettiin olevan ehdottomasti kohteliaisuus.

Kotimatkalla tavattu joen yllä loistava kuu

Milly Therin @ Lagari 12.8.2014
Confessions
Emptiness

Sitten vain odotellaan videota! Se kuulosti ainakin eilen aika hyvältä, mutta kuvassa ei ikävä kyllä näy minusta muuta kuin nuttura, sillä paikka oli sen verran hämärä.

torstai 7. elokuuta 2014

Haikeana

Tänään töissä tuli puheeksi, että huomisen jälkeen minulla on tosiaan enää kymmenen päivää työharjoittelua jäljellä. Kaksi viikkoa Saksassa oleskelua. Vau. Niin Vähän.

Muistan vielä kovin elävästi, miten kesäkuussa tuntui, että tämä ei koskaan loppuisi. En minä loppua silloin vielä kovin hartaasti odottanutkaan. Syksy häämötti kovin kaukana tulevaisuudessa, ja jollain tapaa hahmotan ajan edelleen siitä pisteestä käsin. Siksi tuli ihan yllätyksenä huomata, että tämähän oikeasti loppuu pian. Pääsen kotiin, jee!

Berliini on kyllä kiva kaupunki, mutta on asioita, joita kaipaan Suomesta; sellaisia, jotka eivät jostain syystä ole minulle mahdollisia täällä tai sitten jotain, mitä suomalaiset tekevät minusta paremmin. Niitä ajattelin listata erilliseen postaukseen. Tässä kuitenkin mainittakoon, että vaikeinta tässä on ollut se, että rakkaani on Suomessa. Vähintään hänen takiaan palaan iloisena takaisin, kun vain se aika koittaa. Täältä jään kaipaamaan open stageja ja halpaa ruokaa. Ainakin. Ehkä jotain muutakin.



Huomenna lähden viikonlopuksi Suomeen. On ihanaa päästä olemaan kullan kanssa, mutta jos sitä ei oteta huomioon, en ole varma helpottaako vai vaikeuttaako tämä paria seuraavaa viikkoa. Haluaisin mielelläni ajatella, että lopullinen paluu ei sitten ole niin dramaattinen, kun pääsen nyt jo kurkistamaan paikkoja ja järjestelemään asioita. Pelkään kuitenkin, että tänne palaaminen tuntuu raskaalta ja turhauttavalta, kun on hetkeksi päässyt jo kotiin.

Pelko osoittautunee kuitenkin turhaksi, sillä en ole vielä henkisesti lähtötunnelmissa. Kuten sanottu, tajusin vasta tänään, miten vähän aikaa oikeasti on enää jäljellä, eikä sitä ole vielä tullut sillä lailla sisäistettyä. Käyntini on myös niin lyhyt, etten ehdi tottua Suomessa olemiseen - jo maanantaina töissä kaikki tuntunee etäiseltä unelta.

keskiviikko 6. elokuuta 2014

Lagari vol. 2

 
Eilen pääsin soittelemaan jälleen Lagarissa (viime kerta). Paikka oli onneksi hieman eläväisempi kuin edellisellä kerralla. Paikalla oli paljon mukavia ja kiinnostavia muusikoita, joiden kanssa viihdyin suhteellisen pitkään oman esitykseni jälkeen. Meininki oli hyvin kansainvälistä, ja paikalla oli mm. joukko australialaisia, jotka ovat kiertelemässä Eurooppaa. Meillä oli oikein hauskaa, ja sain luovutettua viimeiset mukana olevat levyni pois illan aikana.


Tapasin myös muutaman tyypin, joita olin nähnyt aiemmin Madame Claudessa. Yksi nainen oli pitänyt musiikistani kovasti, ja sanoi minun muistuttavan Amanda Palmeria - tämän jälkeen fanityttöilimme hetken yhdessä kyseistä artistia. Hän oli myös etsinyt minua sunnuntaina pyytääkseen levyni, mutta olin jo ehtinyt lähteä. Jutellessamme esitystemme jälkeen hän ehdotti, että jäisin hänen kanssaan vetämään Amanda Palmer -covereita, kun varsinainen ohjelma loppuu. Olisin niin mielelläni suostunut - mutta seuraavana aamuna piti tulla töihin, joten en mitenkään voinut jäädä niin myöhään. Ehkä joskus toiste?

Eräs australialainen puolestaan kysyi, olenko koskaan kuullut Tori Amosista. "Hän on suosikkini", totesin, mihin kysyjä reagoi toteamalla näkevänsä samankaltaisuuden. Kyseistä kommenttia pidettiin kuitenkin porukassamme sopimattomana - taitelijan rinnastaminen toiseen, olemmehan kaikki yksilöitä - joten sen esittäjä joutui muuttamaan käyttämänsä sanan "similarity" sanaan "influence".


Paikalla oli myös eräs Tokiossa asuva, itäeurooppalainen viulisti, joka säesti useaa eri esiintyjää näiden sitä pyytäessä. Hänkin viipyi seurueessamme hetken, minä aikana kävi ilmi, että hän inhoaa laulaja-lauluntekijöitä. Kaikki, jotka tämän ilmoituksen kuulivat, olivat hyvin hämmästyneitä, minä mukaan lukien. Pian hän kuitenkin tarkensi, että tänään tarjolla oli ollut hyviä sellaisia, ja hän oli alkamassa muuttaa käsitystään.

Häntä ei tietenkään päästetty pois, ennen kuin hän oli selittänyt, mikä laulaja-lauluntekijöissä on vikana. Hän kertoi, että haluaa kuunnella monipuolista musiikkia, mutta hänen kokemuksena mukaan laulaja-lauluntekijät keskittyvät vain tekstiin. He pyörittelevät muutamaa sointua edestakaisin, jotta saavat romaanimittaiset lyyrikat hoilotettua läpi. Häntä eivät kuullemma niinkään kiinnosta sanat, joten tällaisessa musiikissa ei ole juuri mitään kuultavaa. Tästä näennaisestä ankaruudesta huolimatta hän kuitenkin kehui meidän paikalla olleiden esityksiä.



Oma esitykseni meni suhteellisen hyvin. En ollut ehkä ihan niin liekeissä kuin sunnintaina, mutta mitään kamalaa ei tapahtunut. Ikävää oli ainoastaan, että mikrofoni oli aika hiljaisella, eikä sanoituksia kuullut kunnolla yleisöön. En havainnut tätä itse esitykseni aikana, koska kuulin oman ääneni hyvin, mutta joku kommentoi tästä jälkikäteen - sama ilmiö tuli sitten esiin muutaman muunkin kohdalla.



Tällä kertaa pääsin esittämään myös sen kaipaamani Chocolate Caken. Huvikseni väsäsin odotellessa taas luntin, joka tällä kertaa oli edes hieman luettavampi. Ei sitä tietenkään esityksen aikana tullut katsottua. Versio oli pianon osalta hieman pomppiva ja rosoinen - toisin sanoen, piti hieman koetella, miten jotkut kohdat menivätkään, ja pariin otteeseen piti myös improvisoida. Laulu pysyi kuitenkin kasassa, eikä missään kohti tullut pysähtyksiä tai virhelyöntejä, joten en usko, että kappaletta tuntematon yleisö huomasi, ettei se ollut täsmälleen alkuperäisen ajatukseni kaltainen - toisaalta, miksi sen muka pitäisikään olla?

 

Milly Therin @ Lagari 5.8.2014
Easy
Chocolate Cake
Wait
 
Viikonloppuna pääsen täydentämään levyvarastoni, sillä edessä on pikainen vierailu Suomeen. Sitten jäljellä onkin enää pari viikkoa täällä.

sunnuntai 3. elokuuta 2014

Mystinen Madame Claude Vol. 2

Sunnuntaina lähdin pitkästä aikaa Madame Clauden open stageen (edellinen käyntini siellä). Mystinen baari oli yhtä ihana kuin ennenkin köynnöskattoineen ja ylösalaisine huonekaluineen.
 


 
Aluksi mainittakoon, että pedaali ei taaskaan toiminut - se on ilmeisesti ihan yleinen juttu kyseisessä paikassa, kuulin eräältä tyypiltä ollessani Zimmer 16:ssä. Viimeksi - kuten tälläkin kertaa - se mainittiin, ikään kuin kyseessä olisi uusi ja ennalta arvaamaton vika. Nyt olin kuitenkin henkisesti varautunut soittamaan ilman pedaalia, eikä sen puute oman arvioni mukaan vaikuttanut soittooni oikeastaan lainkaan. Piti vain keskittyä sitomaan hieman enemmän.
 
Esitys meni loistavasti. Soittamiseen ei tarvinnut keskittyä, laulu sujui vaivatta - ääneni ei sortunut yhdenkään nuotin kohdalla. Olin siinä ihanteellisessa tilassa, jossa voi keskittyä ainoastaan esiintymiseen ja laulujen sisältöön.
 
Ilmeisesti tämä kaikki välittyi katsojille, sillä esitykseni sai paljon kehuja. Tauolla (olin toiseksi viimeinen esiintyjä ennen taukoa) moni tuli kättelemään ja ilmaisemaan ihastuksena. Snake Dreams -levyjäkin sain muutamalle tungettua kouraan. Eräs tyyppi nimenomaan ylisti sitä, miten olin sovittanut yhteen pianon ja laulun. Ymmärrettävästi olen todella tyytyväinen, ja odotan innolla seuraavaa esiintymismahdollisuutta.
 

Yllä vasemmalla näette minut hämyisässä köynnöskattohuoneessa ennen esitystä. Oikealla on kuva lunteista, jotka väsäsin esitystä edeltävässä kiihkossa, kun aloin pelätä unohtavani sanat - ikään kuin noista saisi mitään selvää hämyisässä baarissa samalla kun soittaa pianoa! Ne kuitenkin rauhoittivat mieltäni, sillä minun oli koko päivän tehnyt mieli soittaa Chocolate Cake, jota en ole nyt muutamaan kuukauteen tainnut soittaa. Hieman hermostutti siis ilman harjoittelua lähteä vetämään - mutta niinhän kaikki muukin on täytynyt tehdä.

No, lopulta en edes soittanut kyseistä kappaletta. Viime hetkellä mieleeni tuli toinen, joka ehkä olisi turvallisempi - siihen keksin jopa kiinnostavan välipuheen. Noustessani lavalle olin vielä hieman epävarma, kumman soittaisin. Varmuus tuli vasta, kun huomasin kertovani sitä mieleeni tullutta tarinaa ensimmäisen kappaleen lopetettuani. Ilmeisesti valinta ei kuitenkaan ollut lainkaan huono, kun esitykseni kerran oli niin monen mieleen!

 
Milly Therin @ Madame Claude 3.8.2014
Thinker
Emptiness
 
 
Hyvää alkavaa viikkoa kaikille!

Iltakävely

Lauantaina kävin illalla kävelyllä suunnassa, jonne en ole koskaan tullut lähteneeksi. Paljastui, että juna-asemalle ei ollut kovin pitkä matka. Reitillä törmäsin myös hauskoihin jokinäkymiin, epämääräisiin hökkeleihin ja kauniisiin puihin.





 
Tätä suuntaa pitääkin tutkia myöhemmin vähän tarkemmin!