Perjantai-ilta & shoppailua

Perjantaina töiden jälkeen suuntasin hetken mielijohteesta kodin sijaan Alexanderplatzille. Näin kahden viikon jälkeen alkoi nimittäin jo hieman hävettää, etten ollut lainkaan käynyt missään perinteisissä Berliini-paikoissa, vaan enimmäkseen kyhjöttänyt työpaikalla ja kotinurkilla. Minä kyllä viihdyn sinänsä kyhjöttämässäkin, mutta nyt päätin kuitenkin näyttää naamaani ihmisten ilmoilla.

Lähijuna kiidätti minut sukkelasti Mitten toiselle laidalle. Hetken siellä ympärilleni pällisteltyä päätin käydä televisiotornin alapuolella olevassa Starbucksissa, joka on jonkinlainen klassikko aiemmilta Berliinin-vierailuiltani.

Ihastuksekseni siellä oli saatavilla vanha suosikkini Mocha Coconut -frappuccino, joka toi elävästi mieleen kesän 2012 ja Brownin yliopistossa viettämäni viikot. Tuolloin join näitä lähes päivittäin. Kuvassa näkyvä yksilö ei ikävä kyllä vetänyt aivan vertoja Thayer Streetin Starbucksin vastaaviin. Se oli hieman huonosti sekoitettu ja joukossa oli paljon isoja jääkokkareita.

Kahvihetken jälkeen päädyin lähellä olevaan Alexa-ostoskeskukseen. Se on valtava, enkä ole varma, olenko edes koskaan kunnolla käynyt siellä. Innostuin oikein kiertelemään kauppoja (viime kerrasta onkin pitkä aika) ja siinä vierähtikin useampi tunti. Ostin kuitenkin lähinnä vain asioita, joita olin etukäteen päättänyt hankkia. Kuorintavoiteen lisäksi tällainen oli yksi suosikkikirjoistani, Nuoren Wertherin kärsimykset, jonka olin jo pidemmän aikaa halunnut itselleni - nyt omistan sen alkuperäiskielellä.

Ensimmäisenä työpäivänäni, kun kävi ilmi, että osaan saksaa, eräs työkaverini totesi heti: "Hyvä, voit siis nauttia Goethesta alkuperäiskielellä." Tämä rohkaisi minua vielä ennestään tässä aikomuksessani. Alexassa oli eräs todella hyvä kirjakauppa (ah, miten paljon klassikoita!), josta löytyi Wertheristäkin jopa kaksi eri kustantajien versiota. Harkitsin pitkään niiden välillä. Toinen oli paksumpi, kansi oli kivempi ja teksti mukavammin aseteltu sivuille, mutta kirjoitusasu oli päivitetty nykymuotoon. Toinen oli puolestaan alkuperäismuodossa ja ohuempi, mutta kansi oli aika ruma ja takakansiteksti typerä.

Jotta en vaikuttaisi liian pinnalliselta, sanottakoon, etten tehnyt lopullista päätöstä kannen perusteella, vaikka päädyinkin siihen kappaleeseen, jonka kannesta pidin enemmän. Punnintaa vaati lähinnä se, miten paljon painoa annan sille, että teksti on 1770-luvun saksalaisessa kirjoitusasussa. Sinänsä olisin halunnut alkuperäisversion, mutta tutkailtuani tekstiä totesin, että haluan myös pystyä lukemaan sitä sulavasti niin, ettei nautinto kärsi. Alkuperäistekstissä oli nimittäin ainakin "-ei-" kirjoitettu "-ey-" eli esimerkiksi sein oli seyn ja vorbei vorbey. Lisäksi tekstissä oli erikoisia heittomerkityksiä ja umlauteja oli kirjoitettu e:n eikä pisteiden avulla.

Päädyin siihen tulokseen, että tehdyt muutokset ovat sen verran vähäisiä, ettei tekstin voi katsoa olevan jotenkin epäaito, kun taas niiden vaikutus lukemisen miellyttävyyteen olisi huomattava. Ostin siis kauniskantisen päivitetyn version.

Ostoskeskuksesta löytyi myös upea ruokakauppa, Quentin, jonka kaltaista olen turhaan yrittänyt työpaikkani tai kotini lähistöltä bongata:

Vihdoin kunnon ruokaa kotiin! Kaupassa oli monta hyllyllistä erilaisia gluteenittomia tuotteita, ja hamstrasinkin rohkeasti ostoskoriin monenlaisia leipiä, keksejä ja leivoksia. Muutakin ruokaa lähti mukaan - kaikkea sellaista, mitä normaalisti syön Suomessa, mutta mitä ei täältä näköjään saa kuin jostain erikoisliikkeistä. Mieltä lämmittivät tutut merkit ja tuotteet, joita olen usein tilannut netin kautta kotiin - erityisesti amaranttijauhon näkeminen kaupan hyllyllä sai hymyilemään. Sitä kun ei saa Suomesta lainkaan. Kyseessä on siis täysin vehnäjauhon tapaan käytettävä (kunhan muistaa tuplata kohotusaineet ja lisätä psylliumia) tuote, josta itse leivon kaikenlaista pizzasta kakkuihin. Nyt, kun sitä olisi niin helposti saatavilla, rupesi harmittamaan, ettei asunnossani ole uunia. Pizza olisi nimittäin kelvannut.

Niinpä matkasin kotiin pullottavan ruokakassin kanssa. Alexanderplatzilta on varsin lyhyt matka majapaikkaani, vaikka ainakaan U-Bahnilla ei kyllä pääse ilman vaihtoa.

Kotiin kävellessäni totesin, että jokaiseen kadun ravintoloista ja baareista oli ilmestynyt tv-ruutu. Jalkapallo pyöri kaikissa ja ihmiset olivat liimaantuneet ruutujen ääreen. Selostus raikui koko kadun mitalta kymmenien televisioiden liittäessä äänensä yhteen.

Kotiin päästyäni lähdin taas pian ulos. Ei tehnyt mieli vielä ruveta iltatoimiin, joten menin hetkeksi istumaan yhteen noista lähiravintoloista ja - mitäpä muutakaan kuin - katsoin jalkapalloa.